Kiljuhanhen ekologia ja suojelu

Väitöstilaisuuden tiedot

Väitöstilaisuuden päivämäärä ja aika

Väitöstilaisuuden paikka

Oulun yliopisto, Linnanmaa IT115

Väitöksen aihe

Kiljuhanhen ekologia ja suojelu

Väittelijä

Filosofian maisteri Juha Markkola

Tiedekunta ja yksikkö

Oulun yliopiston tutkijakoulu, Luonnontieteellinen tiedekunta, Ekologia ja genetiikka

Oppiaine

Ekologia, luonnonsuojelubiologia

Vastaväittäjä

Professori Toni Laaksonen, Turun yliopisto

Kustos

FT, dosentti, yliopistonlehtori Seppo Rytkönen, Oulun yliopisto, luonnontieteellinen tiedekunta, ekologian ja genetiikan yksikkö

Vieraile väitöstilaisuudessa

Lisää tapahtuma kalenteriin

Kiljuhanhen ekologia ja suojelu

Tutkin luonnonsuojelubiologian alan väitöskirjassani uhanalaisen kiljuhanhen ekologiaa: pesimäbiologiaa ja -ympäristön valintaa Lapissa, kevätmuuton ajoittumista ja muuttolevähdyspaikkojen ravintoa Perämerellä sekä maailmankannan geneettistä rakennetta koko levinneisyysalueella Pohjoismaista Itä-Aasiaan. Aineiston kerääminen maastossa alkoi vuonna 1985.

Kiljuhanhi on maamme pitkäaikaisista pesimälinnuista uhanalaisin. Vielä 1900-luvun alussa Tunturi-Lapin kanta oli ainakin 1000 parin luokkaa ja Pohjoismaiden yksilömäärä keväisin ainakin 10 000. Kiljuhanhen pesintää ei ole Suomessa varmistettu vuoden 1995 jälkeen, mutta kyllä melko lähellä Norjan puolella.

Vuosina 1989–1996 tutkimme kiljuhanhen ainoaa suomalaista pesimäkeskittymää Tunturi-Lapissa. Pesiviä pareja oli vuosittain 2-15, ja yhteensä näimme 30 poikuetta, joissa oli keskimäärin 2,9 poikasta. Pesimisalueen takatalvilla oli negatiivinen ja lämpimillä alkukesillä positiivinen vaikutus poikastuotantoon. Rengastettujen ja satelliittilähettimillä varustettujen kiljuhanhien korkea kuolleisuus kertoi kovasta metsästyspaineesta muuttomatkoilla. Paikannuksia ja löytöjä saatiin Luoteis-Venäjältä, Kazakstanista ja Mustanmeren pohjoispuolelta.

Kiljuhanhen pesimäympäristön valintaa tutkittiin vertaamalla 65 pesimäpaikan habitaattirakennetta satunnaispisteisiin ja vastaavaan 57 parin metsähanhiaineistoon. Kiljuhanhet suosivat veden läheisyyttä, melko laakeaa ja alavaa maastoa, matalaa pensasmaista koivikkoa ja lajin toisten parien läheisyyttä. Metsähanhet eivät vaikuttaneet merkitsevästi kiljuhanhien pesimäpaikkojen sijoittumiseen, mutta lajien poikueita nähtiin myös yhdessä.

Ympäristönvalintamallin ennustamat havaintopisteet osuivat kohdalleen 83,4 prosentin tarkkuudella, mikä mahdollisti mallin soveltamisen koko Suomen puoleisen Ylä-Lapin alueelle. Tunnetuista 63 historiallisesta Ylä-Lapin havainnosta 94 prosenttia osui mallin ennustamiin ympäristöihin. Kiljuhanhelle sopivaa aluetta löytyi Suomen Lapista noin 15 000 neliökilometriä, mikä tarkoittaa että lajin mahdollinen palaaminen Suomeen ei ole ainakaan pesimisympäristöstä kiinni.

Kiljuhanhen kevätmuuttoa tutkittiin Perämerellä käyttäen Einari Merikallion vuosien 1907 - 1916 havaintoja sekä tätä tutkimusta varten vuosilta 1949- 2014 kerättyjä havaintoja. Metsähanhihavainnot olivat vuosilta 1975-2014. Metsähanhella, joka on lyhyenmatkanmuuttaja, muutto aikaistui enemmän ja varhaisemmin kuin pitemmän matkan muuttajalla kiljuhanhella. Metsähanhella aikaistuminen oli 10,9 vuorokautta 1980-luvun lopun jälkeen. Kiljuhanhella luku oli 5,3 vuorokautta 2000-luvun alun jälkeen.

Kiljuhanhen kevätmuuton ajoitusta selittivät parhaiten sekä globaalit että paikalliset lämpötilat ja metsähanhella myös talven NAO (North Atlantic Oscillation, länsituulisuutta kuvaava mitta). Ilmaston lämpeneminen selitti muuton aikaistumista siis molemmilla lajeilla.

Kiljuhanhen ravinnon valintaa Perämeren kevätlevähdysalueilla tutkittiin vertaamalla tärkeimpien ravintokasvien osuutta lintujen ravinnossa ja ruokailualueina käytetyillä rantaniityillä. Kasvilajit määritettiin ulosteista kasvien ulkopinnan epidermisolukon perusteella. Ravinto koostui etupäässä heinistä. Kiljuhanhi suosi järviruokoa, punanataa ja hentosuolaketta.

Levähdys- ja laidunpaikkoinaan laji on käyttänyt perinteisesti vain avarimpia rantaniittyjä. Viime vuosina kiljuhanhi on kuitenkin alkanut muiden hanhilajien tapaan laiduntaa yhä enemmän pelloilla. Niitto ja laidunnus ylläpitävät luonnonmaiden sopivaa elinympäristöä.

Kiljuhanhen maailmankannan geneettistä rakennetta tutkittiin DNA-näytteiden avulla. Yhteensä 110 yksilön aineistosta löytyi 15 mitokondrio-DNA:n haplotyyppiä (”äitilinjaa”). Nämä haplotyypit jakaantuivat kahteen päälinjaan, joiden osuudet populaatioissa muuttuivat länsi-itä-suunnassa. Pohjoismainen populaatio erosi merkitsevästi muista populaatioista, ja se luokiteltiin omaksi luonnonsuojelubiologiseksi yksikökseen. Se tarkoittaa, että sitä tulisi suojella itsenäisesti eikä esimerkiksi istuttaa sen alueelle toisten populaatioiden yksilöitä.
Viimeksi päivitetty: 18.1.2022